Nomeda Urbonas (s. 1968) ja Gediminas Urbonas (s. 1966) ovat Liettuasta lähtöisin olevia taiteilijoita, jotka asuvat ja työskentelevät pääosin Yhdysvalloissa.
Gediminas Urbonas työskentelee apulaisprofessorina Massachusettsin teknillisen korkeakoulun (MIT) Art, Culture, and Technology -ohjelmassa, jossa myös Nomeda Urbonas toimii tutkimuskumppanina.
He toimivat yhdessä perustamansa Urbonas Studion puitteissa taiteilijoina ja opettajina. Heidän tutkimustyönsä pyrkii niin taiteen kuin muidenkin tiedontuottamisen tapojen avulla vaikuttamaan ihmisten kykyyn ajatella ja toimia yhdessä uusilla tavoilla.
Kuva: Berta Tilmantaitė
Nomeda & Gediminas Urbonas: Tulevaisuussaari, 2018-25, yksityiskohta. Helsinki Biennaali 8.6.–21.9.2025, Vallisaari. Blackwood Galleryn luvalla. Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Sonja Hyytiäinen
Tulevaisuussaari, 2018–25
Teospaikka: Vallisaari
Vallisaaressa nähtävä installaatio on suunniteltu yhteistyössä arkkitehti Indrė Umbrasaitėn kanssa. Taiteilijat muuntavat ultraäänianturien avulla muoviset salaojaputket ympäristön muokkaamisen välineestä alustaksi eri lajien väliselle kommunikaatiolle. Teokseen kuuluva ääni muuttaa veistoksen oppimisen tilaksi, jossa voi kuulla myös muunlajisten eläinten, erityisesti hyönteismaailman ääniä.
Teos on ensi kerran toteutettu Missisaugassa, Kanadassa, jossa myös äänimaailman hyödyntämä tutkimusdata sekä vesiperhostoukkien äänet on kerätty. Äänimaailma, joka on sävelletty yhteistyössä äänitaiteilija Nicole L’Huillierin kanssa, hyödyntää maaperän saastumiseen liittyvää dataa ja yhdistää sen erään vesiperhoslajin ääniin. Hydropsyche-suvun vesiperhoset toukkineen ovat ilmentäjälajeja veden laadulle ja puhtaudelle. Toukat tuottavat silkkiä muistuttavaa ainetta ja rakentavat sen avulla pienistä risuista, hiekanmuruista ja muusta saatavilla olevasta materiaalista putken muotoa hyödyntäviä rakenteita. Rakennelmat toimivat toukille suojana saalistajilta ja mahdollistavat ravinnonkeräämisen.
Toukkien erittämän silkin proteiinirakenteen hyödyntämistä vedenpitävän liiman kehittämisessä tutkitaan parhaillaan. MIT.nanossa taiteilijat tekivät yhteistyötä materiaalitutkija Markus J. Buehlerin kanssa. Hän on kehittänyt järjestelmän, jossa ääntä käytetään tulkitsemaan toukkien silkkiproteiinin rakenteellisia ominaisuuksia. Tuloksena saadut ääninäytteet punoutuvat uudeksi äänikudelmaksi Helsinki Biennaalin 2025 yhteydessä julkaistavan Amphibian Songs -äänimaailman toiseen versioon.
Teostuotantoa tukevat National Endowment for the Arts, MIT CAST, UTM, ja IPEX.
Gediminas Urbonas: Sulamaton musta (Lumiukko 1:1), 1995. Helsinki Biennaali 8.6.–21.9.2025, Esplanadin puisto. Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Henni Hyvärinen.
Sulamaton musta (Lumiukko 1:1), 1995
Teospaikka: Esplanadin puisto
Gediminas Urbonasin musta, Karjalan graniitista tehty teos Sulamaton musta (Lumiukko 1:1) oli alun perin esillä ARS 95 -näyttelyssä Nykytaiteen museossa vuonna 1995. Se seisoi Ateneum-rakennuksen edustalla jonottamassa näyttelyyn muiden vieraiden kanssa. Helsingin kaupunki hankki teoksen, ja se sijoitettiin Koulupuistikkoon Korkeavuorenkadulle, josta se edelleen siirrettiin nykyiselle kotipaikalleen Pikku-Huopalahteen. Veistos vierailee Helsinki Biennaalin 2025 ajan Esplanadin puistossa. Gediminas Urbonas on kuvannut varhaisia veistoksiaan, joista monet oli tarkoitettu julkisiksi teoksiksi, ’esineiden arkeologiaksi’. Veistoksissa on tallella alkuperäisen esineen muoto, mutta valittu uusi materiaali muuttaa dramaattisesti niiden alkuperäistä käyttötarkoitusta.
Näissä teoksissaan Urbonas tutkii käsitystämme jokapäiväisestä ympäristöstämme, josta hän erottaa jonkin elementin ja muuntaa sen veistokseksi nähdäkseen, millaisia myyttisiä ulottuvuuksia esine saa muokatussa olomuodossaan. Eräs näistä kokeiluista on säänkestävä graniittilumiukko. Kiireisessä keskustapuistossa lumiukko on se, joka ei koskaan sula, ja tahrattoman, valkoisen lumihahmon sijaan se on jykevä, musta ja kiiltävä. Veistos heijastelee ilmastonmuutoksen ja globaalin lämpenemisen myötä kadotettuja pohjoiseurooppalaisia talvia. Sulamaton lumiukko säilyttää muotonsa auringosta ja kuumuudesta huolimatta, ja kiiltävyydessään ja mustuudessaan se muistuttaa meitä myös öljyriippuvaisesta petrokulttuurista.