A SCENE
[näyttämö, näytäntö, näyttö, ättä, näkymätön, näky-mä]
Kun peili laitetaan Pääsiäissaaren länsiosaan, se jätättää. Kun peili laitetaan Pääsiäissaaren itäosaan, se edistää. Erittäin tarkoilla mittauksilla voidaan löytää piste, jossa peili käy oikeaa aikaa, mutta juuri tälle peilille löydetty piste ei välttämättä ole sovellettavissa toiseen peiliin, sillä peilit potevat erilaisia materiaaleja ja reagoivat niin kuin niitä huvittaa. Niinpä (–) antropologi Salomón Lemos näki itsensä kuolevan keltakuumeeseen katsoessaan parranajopeiliinsä – tämä tapahtui saaren itäosassa. Samaan aikaan pikkupeili, jonka hän oli unohtanut Pääsiäissaaren länsiosaan, heijasti ei kenenkään silmille (se oli pudonnut kivikkoon) polvihousuisen Salomón Lemoksen matkalla kouluun; sen jälkeen alastoman Salomón Lemoksen kylpyammeessa isänsä ja äitinsä intomielisen saippuoinnin kohteena; sen jälkeen Salomón Lemoksen, joka Remeditos-tädin suureksi liikutukseksi sanoo ättä maatilalla Trenque Lauquenin maakunnassa.
(Julio Cortázar (2001), Tarinoita kronoopeista ja faameista, suom. Tarja Roinila, 59)
Salomón Lemos seikkailee ajan ja paikan pyörteisissä notkelmissa Julio Cortazárin kirjan luvussa ”Taipuisaa materiaalia”. Todellisuus tosiaan on notkeantaipuisa maasto jossa arkipäiväiset havainnot ja ilmiöt yhdistyvät alitajuisten, unenomaisten assosiaatioiden kautta mielikuvavyöryinä ja harppauksina kokemukseksi juuri tästä tai tuosta hetkestä.
Ajatelkaapa! Taide on, jotta voisimme tavoittaa todellisuuden luonteen samalla tavoin kuin voimme aistia kiven kivisyyden. Tähän tapaan sanaili aikoinaan venäläisformalisti Viktor Shklovsky. Taide välittää̈ asioiden tunnun niin kuin ne aistinvaraisesti koemme, ei siten kuin tiedämme niiden olevan. Taide onkin eräänlainen asioiden oudoksi ja tunnistamattomaksi tekemisen tekniikka, jossa tavanomainen havainnointi tulee keskeytetyksi jonkin tavanomaisesta poikkeavan toimesta. Mitään automaatiota näkymän ja sen äärillä värähtelevien näkymättömien haltuunottoon ei ole.
Astumme jonkinlaiseen ihmeen kaltaiseen imeytyessämme Vallisaaressa sijaitsevan Ruutikellarin päätyseinämästä avautuvaan maisemaan. Olemme kellarin viileydessä samalla kun olemme merellisessä näyssä, jossa soivat loistovalot kuljettavat viestiä jostakin tuonpuoleisesta, sillä totisesti tuo jokin kantautuu kellarin tuolta puolen. Havaitsemistapahtuma itsessään on venäläisen keskustelukumppanimme sanoin taiteen esteettinen päämäärä ja siksi sitä on teoksen äärellä pitkitettävä, venytettävä. Meistä herkkävaistoisimmatkin ovat töihin ja kouluun harppoessaan tavanomaisolemisen horteessa, joka keskeytyy usein ainoastaan jonkin poikkeaman välähtäessä.
Teos tulee toimineeksi jonkin erityisen aistimuksen välittäjänä, vetäytyen itse tahdikkaasti sivurooliin. Koettavaksi tulee kokemus teoksen taiteisuudesta, sen taideluonteesta. Antautuminen tämän tapahtuman osaksi sallii kävijälle omien muistojen, tietämisen ja kuvitelmien tulvahtamisen osaksi yhtäaikaisen esiin tulemisen ja vetäytymisen spektaakkelia. Ja jos vaikka teoksen äärellä ollessa joku tai jokin huikkaa meille odottamatta: mais les oiseaux, elles volent librement! – hetkauttaa tämä osaltaan kokemuksen hetkeä, samoin kuin tekee nilkkaani kohti vuorikiipeilevä saaren asukas, pieni musta muurahainen.
A Scene on nimensä perusteella yksi näyttämö, aivan tietty ja erityinen. Samalla se sijoittuu yhtä aikaa useaan limittäiseen tilaan ja aikaan. Teoksen päänäyttämön kivinen viileys ja lattiatason heijastukset sulautuvat näytön välittämään yölliseen näkymään. Ruutikellarin päädyn horisontaali ikkuna antaa koettavaksi maiseman, jossa läheisen merialueen liikennettä ohjaavista loistovaloista kukin soittaa omaa nuottiaan. Kävijä sulautuu osaksi tähtitieteellistä keskiyötä, hetkeä, jolloin maiseman valo pysyy samana puolen tunnin ajan. Juuri kun kesä on taittumaisillaan syksyksi, näkymä kiertyy huomaamattomasti alkuun ja on jälleen kesä. Aurinkoenergialla toimivien autonomisten teknologioiden aikaansaaman näkymän voi nähdä myös skenaariona tulevasta. Hienoviritteinen tekniikoiden ja teknologioiden keskinäinen jammailu kuvastaa teoskokonaisuuden aidosti vuorovaikutteista luonnetta ja kutsuu mukaan leikkiin. Tila avartuu näkymästä saaren ylitse merelle, kaartaa Tähtitorninmäelle, laskien ylle suojaavan merilinnunsiiven, tähtiin asti kajastavien valojen rytmissä.
Ehkä kaikkein keskeisimmin A Scene hyödyntää vanhinta kuviteltavissa olevaa tekniikkaa: kuvittelukykyä. Kuvittelukyvyn siivin saa tempautua huikaisevin siirtymin ajasta ja paikasta toiseen. Ruutikellarin armollisessa viileydessä (muista hei ottaa mukaasi pehmeä harteille kietaistava huivi) kävijä sinkoutuu outoon ajan ja paikan limboon, jossa hänen, kanssakävijöiden ja saaren historia kiertyvät osaksi kaikkia universumin kuviteltuja, aavisteltuja ja koettuja aikoja ja aistimuskartastoja. Oleminen samaan aikaa tässä ja toisaalla määrittää teoksen olemusta ja antaa sille yhtä aikaa hartaan kontemplatiivisen ja mittaamattoman kesyttömän kaikkiallisen luonteen.
Erilaisia tekniikoita ja teknologioita hyödyntävää teoskokonaisuutta saattaa tulla pohtineeksi aistimisen, havaitsemisen, tuntemisen ja käsityskyvyn kannalta. Ehkä tulee huomioineeksi, että aistinvarainen kokemus on itsessään läpeensä välitteistä, välittynyttä. Esiin voi nousta teknologioiden ja tekniikoiden ilmentämä olemista muokkaava ja sille rakenteen antava muotoutumisperiaate, joka kytkee kokijan ja kohteen, hengen ja aineen, minän ja muut maailmaan. Media-sana ei suotta ole läheisessä yhteydessä vastaavanlaista välitteistä olemistapaa ilmentäviin henkimaailman hommiin, kuten meedioihin. Ollessamme eri tavoin välitteisen aistimusdatan vaikutuspiirissä, olemme osasia vuorovaikutteisessa tapahtumassa, samanaikaisesti sekä aistivina että aistittuina. Tällaisessa yhtä aikaa lähentävässä ja loitontavassa jännitteessä muodostuva kokemus ilmentää mediateknologioiden tapaa koskettaa kokijaansa. Tämän kaltainen vastavuoroisuus tekee käsitettäväksi sen, kuinka mikään paikka tai aika ei ole koettavissa yksiselitteisen järkiperäisesti, saati lineaarisen syy-seuraus -periaatteen mukaisesti. Salómon Lemos voi siis kaikessa rauhassa ja ennen kaikkea täydellisen uskottavasti seikkailla samaan aikaan ättää tikahduksiin asti toistelevana taaperona ja harmaapartaisena ukkelina saarellaan. Kyse on todellisuudeksi ymmärretyn asianlaidan logiikasta. Kokemuksen keskiössä on henkilö Lemoksen tai sinun tai minun aistiva ruumiillisuus.
Australian alkuperäiskansoilla maailma oli maisema, jonka piirteet ovat maanalaisten esi-isien toiminnan näkyvä ilmaus. (Viren ja Vähämäki 2015, 153) Maailmassa asuminen on pikemminkin muistamista ja mieleen palauttamista kuin sen aktiivista rakentamista, näkemistä maan alle, johonkin sellaiseen mikä ei ilmiselvästi ilmene edessäsi. Johonkin sellaiseen minkä voi aistia, mutta josta ei voi antaa vedenpitävää evidenssiä: katso, tuo tuossa!
Jotta aistimuksiin voitaisiin jollakin tavoin suhtautua, täytyisi ensin selvittää, mistä aistimuksessa on kyse. Aistikokemuksen rakentumista on hahmoteltu filosofiassa muun muassa aististen erojen pohdinnan avulla. Aristoteleelle, joka tarjoaa tähän hyvän lähtökohdan, aistiminen on oman ja vieraan rajankäyntiä ja sellaisena se on alttiutta erilaisille erojen kautta jäsentyville vaikutuksille. Omaksi tunnistettava, jokin ”minusta tuntuu”, ja jokin minkä vaikutuksen kyllä rekisteröi, mutta joka on jotain muuta kuin omaksi tunnistettavaa, ikään kuin joutuvat törmäyskurssille ja siinä sitten ihmetellään, että mitähän tässä nyt koen. Jatketaan vielä hetki Aristoteleen jalanjäljissä: kuvittelen hänen raapustaneen kaavailujaan papyrukselle. Tavaan Arskan kirjoitusta. Hän näyttää ehdottavan, että havaitsemisen edellytyksenä̈ on jokin välissä oleva – jokin minkä välityksellä havaitseminen ja havainnon aikaansaama kokemus mahdollistuu. Hetkinen, nyt tarvitaan esimerkkejä! Vaikkapa aivan tavallinen lämpöaistimus. Sen tunnistaa vain silloin, kun koskettava ja kosketettu ovat eri lämpöiset. Teoriassa aistiminen edellyttää eron, jolloin havaituiksi tulevat vaikuttajan ja vaikutetun ominaisuuksien vastaavuuksia ylittävät osat, kylmät tai lämpimät. Viileän kaiteen tuntee viileäksi, kun siihen tarttuu lämpimin käsin. Voisi sanoa niinkin, että ruumiinlämpimän käden hajamielisen olemisen keskeyttää sitä vilpoisempi puistonportaikon pieltä reunustava vihreää, jo hilseilevää maalia pinnassaan kantava metallinen kaide.
Traagisen teoriassa puhutaan kesuurasta, rytminvastaisesta katkoksesta, joka sananmukaisesti keskeyttää yhtenäisen jatkumon ja mahdollistaa näin jonkin asian tai ilmiön näkyväksi tulemisen. Kuten välitteisillä mediateknologioilla, myös katkoksella on kokemusta näkyväksi tekevä rakenteistava vaikutus. Se toimeenpanee saumakohtia samaan tapaan kuin elokuvaleikkauksessa skarvi mahdollistaa otossarjan kokoamisen montaasiksi tai kuten tauko rytmittää sävelteosta. Keskeytys ei vain hajota vaan samalla se tulee antaneeksi kokonaishahmon ja -rytmin vaikkapa juuri elokuvalliselle kerronnalle. Sävelteokseen muodostuu tietynlainen rytmillinen hahmo ja tekstuuri taukojen, siirtyminen, vaihdosten, hyppyjen kautta. Ruutikellarin ajallisesti syklinen, keskeytyksettä kiertävä ajallinen näkymä – sekin kesuroi vallitsevaa tilannetta ja aiheuttaa aika- ja paikkarealismista irtautuvia siirtymiä jonnekin toisaalle. Samalla kellarin itsensä historia ja nykyaika tulevat lähelle. Yhtä hyvin kävijä saattaa huomata olevansa oikeassa ajan ja tilan lingossa, jossa mieli ja ruumis ovat kiinnittyneinä sinne sun tänne, kohta jo siirtyäkseen jonnekin aivan muualle.
Merellä loistovalojen yllä kaartava lintuparvi suunnistaa omalakisten koordinaattiensa mukaan. Siivekkäät eivät seuraa meriliikennettä ohjaavaa taivaanrannan valosinfoniaa. Entä jos seuraavatkin? Otetaan vaikka juuri tuo lokki, kutsutaan häntä vaikkapa Salómon Lemokseksi, ja seurataan hänen lentoaan. Näyttäisi siltä, että jokin ilmoittaa Salómonille, että olisi hyvä ajatus suunnata kohti Tähtitornin mäkeä.
Sattumoisin on niin onnellisesti, että Ruutikellarin installaatiolla on Tähtitorninmäelle sijoittuva sisarteos. Sen voi kokea iltahämärän rajamailla, kun silmä vielä juuri erottaa horisontin. Tähtitorninmäen maankamaralla käyskentelee eräs helsinkiläinen nauttimassa hapekkaasta vapaahetkestä vietettyään pitkän päivän etätyön äärellä. Kävelijä kiinnittää huomion tolppaan kiinnitettyyn ohjeeseen. Lainkuuliaisena kaupunkilaisena henkilö kaivaa taskustaan älypuhelimeksi kutsutun laitteen, seuraa ohjeita ja tulee ehkä todistaneeksi seuraavaa: Kun loistovalojen ja sävellyksen rytmit kohtaavat, näkymä jäsentyy toisin ja etäinen tuntuu läheiseltä. Tuntuu tutulta, vai mitä Salómon Lemos!
Useaan maantieteelliseen ja kuvitteelliseen koordinaatioon paikantuva teos sisältää loppumattoman potentiaalin maisemiin, paikkoihin, tiloihin, olotiloihin, tunnelmiin, erilaisiin tai samankaltaisiin paikassa olon kokemuksiin silmikoituvia yhdistelmiä henkilökohtaisista ja jaetuista muistoista ja hetken fragmenteista.
**
Elämme oraalla olevaa kesää kakstuhatta kakskyt. Maailman maiseman värjää uudenlainen kajo. Aivan kaikki puhuvat ääneti kasvottomasta, ruumiittomasta oliosta, jonka kaikkiallinen läsnäolo laittaa arvioimaan totunnaisia asioita uudelleen. Etäisyyden tuntu on murtautunut osaksi olemista oudon pohjattomalla volyymilla. Yhteys ja kohtaaminen tiivistyvät iltahämärässä hohtavien ikkunaruutujen taakse sinistä vilkkuviksi ruutukimpuiksi verkkoihin. Sanat ovat pehmenneet yhteisestä sanattomasta sopimuksesta entistä tapailevammiksi ja lempeiksi. Lämpimät äänet tiedustelevat toisiltaan: miten sinä voit? Pysähtyvät ja kuuntelevat rauhoittavaa tuulta ja loistevalojen kaukaisesta viisaudesta sarastavaa rytmiä.
”… tutkimalla onnellisuuden hiukkasia, joita vielä on jäljellä, mittaan imperiumin kurjuutta. Jos haluat tietää, kuinka paljon pimeyttä on ympärilläsi, sinun täytyy terästää katseesi kaukaisiin, heikkoihin valoihin.”
(Italo Calvino 2011 [1972]. Näkymättömät kaupungit, s. 61)
Lähteet
Calvino, Italo 2011 [1972]. Näkymättömät kaupungit. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Cortazár, Julio 2001 [1962]. Tarinoita kronoopeista ja faameista. Suom. Tarja Roinila. Helsinki, Loki-Kirjat.
Shklovsky, Viktor 1990 [1925]. “Art as Technique.” Teoksessa Theory of Prose. Käännös Benjamin Sher. Elmwood, IL., Dalkey Archive Press.
Viren, Eetu ja Vähämäki, Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Helsinki, Tutkijaliitto.
**
Maiju Loukola on helsinkiläinen taiteilija-tutkija, joka yhdistelee työssään tilan ja liikkuvan kuvan taiteita, julkisen tilan vapautuksen politiikkaa ja visuaalisen kulttuurin teoriaa. Hän toimii Aalto-yliopistossa tutkijatohtorina sekä Liikkuvat periferiat – paikan tuntu -Akatemiaprojektin tutkijana.