Private Viewing and Meet the Artists: Päivi Takala and Niina Tervo

Päivi Takala: Birdlife Sky 2021, photo: Jussi Tiainen

Registration for this event is closed.

Time: 11:30-12:00
Location: Galerie Anhava, Fredrikinkatu 43, 00120 Helsinki
Exhibitions: 2.–26.9.2021

Päivi Takala

Päivi Takala’s exhibition Birdlife continues her work with examining the deconstruction of painting. In Takala’s works, restrained, layered coats of paint conjoin with the abrasive nature of materials brought from a construction site. Takala has sawed off pieces from her existing paintings and attached them into new works with concrete. These transplants reveal the human urge to control the environment, and they draw attention to considerations pertaining to the character and materiality of the paintings.

For Takala, paintings exist not only as art objects but also as exploitable raw material for creating new works and a new context. The artist herself speaks of it as ‘painting a new purpose’. Images of birds, detached from the paintings with an electric saw, have been brutally crushed into gravel inside the concrete, into cogs in a machine or as construction material for a staircase. The images, stripped from their original environment, as well as the empty holes left by them, are sealed to their places with concrete, that seems to merge with the surface of the painting creating at the same time a disruption by pushing out from its margins.

Backdrops and dioramas, familiar stage elements from Päivi Takala’s earlier works, are now supplemented by performers. Pictures of birds have been brought onto the stage, house plants crossbred with wild ones.  The birds attached with concrete to a Renaissance sky or an idealised landscape do not seem to represent freedom, but are more like ornaments, frozen mid-flight: images of images, which serve as reflections of our personal imagery, cemented permanently in the finished work. Other images of birds are arranged into rows, as in an archive. This may evoke ideas about the human need to control the chaotic environment, our urge to categorise and analyse living beings through pictures, as well as questions of power related thereto.

The contrast created by the soft brush strokes and the sawed-off, abrasive surface treated with concrete, brings the artist’s painting process to the fore. For Takala, the use of concrete does not constitute an intervention in painting, but a natural continuation of brush strokes – she paints with concrete. From another perspective, the treatment of the painting surface foregrounds the materiality of the painting in a tangible way. The rough treatment of a work that was originally produced with great skill and devotion raises the question of the inviolability of the painting: why does it leave such a violent impression on us when a piece is sawed off from a “simple” painted surface – a picture? The bird gravel cast into the concrete staircase also directs our attention to the materials around us: what is the surrounding world built of and how do we react to it?

Päivi Takala’s (b. 1970) works are included in leading public collections, such as HAM Helsinki Art Museum, the Museum of Contemporary Art Kiasma, the Saastamoinen Foundation, the Sara Hildén Art Museum, the Malmö Art Museum, as well as private collections both in Finland and abroad. In recent years, Takala’s works have been exhibited in several group shows, at venues including EMMA (2020–21), the Rovaniemi Art Museum Korundi (2019), the Exhibition Laboratory (2018), the Aboa Vetus Ars Nova (2017–18), and Galleri Thomas Wallner (2013 and 2014). She held her previous solo exhibition at Galerie Anhava in 2018. Takala has worked as Lecturer in Painting at the Academy of Fine Arts of the University of the Arts Helsinki since 2014.

—

Päivi Takala jatkaa näyttelyssä Birdlife työskentelyään maalauksen dekonstruktion parissa. Teoksissa hillitty, kerroksellinen maalausjälki yhdistyy rakennustyömaalta tuotujen materiaalien karheuteen. Maalauksista irti sahatut ja betonilla toisiin teoksiin kiinnitetyt siirrännäiset tekevät näkyväksi ihmisen hallinnan tarpeen suhteessa ympäristöönsä, ja kiinnittävät huomion maalauksen luonteen ja aineellisuuden pohtimiseen.

Takalalle maalaukset ovat paitsi taideobjekteja, myös itsessään hyödynnettävää raakamateriaalia uusia teoksia ja uutta kontekstia varten. Taiteilija itse puhuu uuden käyttötarkoituksen maalaamisesta. Maalauksista sähkösahalla irrotetut linnut on hurjimmillaan murskattu soraksi betonin sisään, rattaiksi koneistoon tai rakennusmateriaaliksi portaisiin. Alkuperäisestä ympäristöstään siirretyt kuvat ja niiden jättämät aukot on tilkitty betonilla, joka samanaikaisesti sulautuu maalauksen pintaan ja muodostaa siihen särön, puskee reunojen yli.

Päivi Takalan aiemmista teoksista tutut taustakankaat ja dioraamat ovat nyt saaneet tyhjälle lavallensa esiintyjät. Näyttämölle on siirretty kuvia linnuista, huonekasvit risteytetty luonnossa esiintyviin. Renessanssitaivaalle tai ideaalimaisemaan betonilla kiinnitetyt linnut eivät teoksissa edusta vapautta, vaan tuntuvat kesken lennon jähmettyneinä ornamentteina, kuvina kuvista, pikemminkin heijastavan omia mielikuviamme, jotka on maalauksissa sementoitu lopullisesti paikoilleen. Arkistomaisesti aseteltujen lintukuvien rivistöistä voi löytää kaikuja inhimillisestä kaipuusta kontrolliin ympäröivän kaaoksen keskellä, tarpeesta luokitella ja jäsennellä luonnonkappaleet kuviksi, ja tähän sisältyvästä vallankäytöstä.

Pehmeän maalausjäljen ja sahatun, betonilla käsitellyn, rosoisen pinnan välille syntyvä kontrasti tuo näkyviin taiteilijan maalausprosessin. Betonin käyttäminen ei Takalalle ole interventio maalaamiseen, vaan siveltimenvetojen luonnollinen jatke — hän maalaa betonilla. Maalauspinnan käsittely nostaa toisaalta konkreettisesti esiin myös maalauksen materiaalisuuden. Alun perin taidolla ja pieteetillä maalatun teoksen kovakourainen käsittely herättää pohtimaan maalauksen koskemattomuutta: miksi ”pelkän” maalatun pinnan — kuvan — sahaaminen tuntuu väkivaltaiselta? Betoniportaisiin valettu lintumurska saa huomion kiinnittymään laajemmin myös materiaaleihin ympärillämme: mistä ympäröivä maailmamme rakentuu ja miten me siihen suhtaudumme.

Päivi Takalan (s. 1970) teoksia sisältyy merkittäviin julkisiin kokoelmiin, kuten Helsingin taidemuseon, Nykytaiteen museo Kiasman, Saastamoisen säätiön, Sara Hildénin taidemuseon ja Malmön taidemuseon kokoelmiin sekä yksityiskokoelmiin Suomessa ja ulkomailla. Takalan teoksia on nähty viime vuosina useissa ryhmänäyttelyissä, mm. EMMAssa (2020—21), Rovaniemen taidemuseo Korundissa (2019), Exhibition Laboratoryssa (2018), Aboa Vetus & Ars Nova -museossa (2017—18), sekä Galleri Thomas Wallnerissa (2014 ja 2013). Hänen edellinen yksityisnäyttelynsä Galerie Anhavassa oli vuonna 2018. Takala on toiminut Taideyliopiston Kuvataideakatemian maalaustaiteen lehtorina vuodesta 2014.

Niina Tervo

Niina Tervo’s (b. 1983) works bring together various forms of caring, experiencing, and investigating. The processes underlying Tervo’s practice are connected to different events and invisible communication. Tervo has shaped the exhibition space by making use of her own movements and given the food she has prepared for someone else to eat. Intuitive interactions with the materials are also a form of communication. In the works exhibited at Galerie Anhava, Tervo examines the ways in which the works’ content may be affected by the matter accrued in the body and the mind during one’s lifetime.

Tervo is fascinated by the information that has built up in a space over time; the way in which prior occurrences and events have become part of something intangible. What are the viewer’s impressions upon entering a space, and how do they start communicating with the space? The spaces used for art exhibitions are almost invariably bare, and you cannot see traces of past exhibitions in them: the space has been stripped clean in order to welcome a performance of another kind. Tervo wanted to change this through her own actions and decided to organise a performative moment in the exhibition space. Ultimately, the traces left behind by Tervo and the ones produced by the exhibition guests become merged, which makes the question of authorship lose its significance.

In addition to examining her own behaviour while moving in the space, Tervo is also interested in the experiences and reactions of the guests who visit the space. The floor of the room is covered in black plastic, with a layer of transparent plexiglass installed on it. Oil and other organic materials have been spread underneath the glass. When the guests walk on the plexiglass, their movement causes motion in the underlying materials, thus creating an experience of the space. This motion generates new events that are no longer under Tervo’s control.

Tervo’s glass sculptures have also taken shape without a carefully conceived plan. The sculptures are blown from a clear glass mass, and they allude to tiny organisms that exist at the margins of human vision. The sculptures are placed on the floor where they are connected to the ground. Tervo started the working process with clay, creating the outlines of the sculptures and using them to make plaster moulds. The glass mass was then blown into the moulds, which created cracks in the plaster. Next, Tervo poked the molten mass with twigs, which resulted in the formation of new, surprising shapes. Tervo made the glass sculptures by acting in the spur of the moment and carefully listening to her personal needs. The finished works also contain things that were whispered into them during the working process. After sharing these things with the sculptures, Tervo sealed them with natural materials.

The piece Niina Tervo has made together with poet Milka Luhtaniemi (b. 1992) is part of nonverbal communication present in the exhibition. The work makes use of food as a medium: Tervo had toasted a piece of aubergine, scooped off the soft interior, and made some baba ganoush for Luhtaniemi to enjoy. This act of caring for another person was the starting point for a text written by Luhtaniemi, which can be heard in the gallery space. The text describes the various stages of preparing the aubergine from the perspective of the cycle and transformation of matter. The dry shell of the aubergine was used by Tervo to produce another sculpture. The artists examine the information transmitted through the baba ganoush from their own perspectives – what exactly is conveyed to the paste in the making process, and what will Luhtaniemi be able to get out of it. The work investigates how thoughts can be shared and taken in new directions, which opens a new avenue for the narrative.

Niina Tervo earned her MFA degree from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2018, and a BSc degree in biology in 2010. In the last three years, she has participated in exhibitions in Galerie im Körnerpark, Berlin, The Museum of Contemporary Art Kiasma, Helsinki, Helsinki Art Museum, Helsinki, and Wäinö Aaltonen Museum of Art, Turku. She has also organised a solo show in the gallery space of the Helsinki Art Museum. Tervo has just finished a year-long residency at the Jan Van Eyck Academie in Maastricht, where she participated twice in the Open Studios event and organised a duo exhibition with Youngeun Sohn as part of the Environmental Identities series. Her works are included in several collections, including Museum of Contemporary Art Kiasma and HAM Helsinki Art Museum. She is also a member of the artist-run SIC gallery in Helsinki. ­

—

Niina Tervon (s. 1983) teoksissa yhdistyvät erilaiset välittämisen, kokemisen ja tutkimisen muodot. Teosten työstämisen prosesseihin liittyy tapahtumia ja näkymätöntä kommunikaatiota. Tervo on muokannut näyttelytilaa oman liikkumisensa avulla ja antanut valmistamansa ruoan toiselle syötäväksi. Intuitiiviset teot materiaalien kanssa ovat samanaikaisesti kommunikaatiota. Hän pohtii nyt nähtävissä teoksissaan miten eletyn elämän aikana kehoon ja mieleen varastoitunut materia vaikuttaa teosten sisältöön.

Tervoa kiinnostaa ajan kerryttämä informaatio tilassa: se miten aiemmat tapahtumat ja tilanteet ovat jääneet osaksi näkymätöntä. Mitä katsojat aistivat tilaan tullessaan ja miten he alkavat kommunikoimaan tilan kanssa. Tilat, joissa taidetta esitetään ovat lähes poikkeuksetta paljaita, niissä ei näe enää jälkiä edellisistä näyttelyistä, tilat ovat riisuttuja ja valmiita ottamaan vastaan uuden esittämisen muodon. Tähän Tervo halusi vaikuttaa omalla tilassa käyttäytymisellään ja toteutti performatiivisen hetken. Hänen ja näyttelyssä kävijän jäljet sekoittuvat toisiinsa, jonka jälkeen tekijyyden merkitys katoaa.

Samoin kuin Tervo tutki omaa käyttäytymistään tilassa liikkuessaan, häntä kiinnostaa tilassa kävijöissä heränneet kokemukset ja tuntemukset. Tilan lattiaa peittää musta muovi. Muovien päälle on asetettu läpinäkyvät pleksilevyt. Kokemus tilassa syntyy, kun levyt, joiden alle on levitetty öljyä ja orgaanisia aineita, liikkuvat ihmisten askeleista. Liikkeestä syntyy uusia tapahtumia, joita Tervo ei enää pysty kontrolloimaan.

Myös lasiveistokset ovat syntyneet ilman tarkkaan määriteltyä suunnitelmaa. Kirkkaasta lasimassasta puhalletut veistokset viittaavat ihmissilmälle lähes näkymättömiin eliöihin. Veistokset lepäävät lattialla, lähes kosketuksissa maahan. Tervo muotoili savesta veistosten muodot ja teki niistä kipsimuotit. Kipsimuottien sisälle puhallettiin lasimassa, jonka seurauksena kipsi halkeili lasin ympäriltä. Kuumaa lasimassaa hän tökki oksilla, josta muodostui uusia, yllättäviä muotoja. Tervo loi veistokset hetkessä, omaa tarvettaan herkästi kuunnellen. Ne kantavat nyt sisällään puhuttuja asioita, joita on kuiskittu veistosten sisään. Kuiskimisen jälkeen suuaukot sinetöitiin luonnonmateriaaleilla.

Niina Tervon ja runoilija Milka Luhtaniemen (s. 1992) ruoan välityksellä toteuttama teos on osa näyttelyn välittämää sanatonta kommunikaatiota. Tervo paahtoi munakoison ja kaivoi sen pehmeän sisuksen, josta hän valmisti baba ganoush -tahnan ja antoi sen Luhtaniemelle syötäväksi. Kyseisen välittämisen teon myötä, Luhtaniemi kirjoitti tekstin, joka on tilassa kuunneltavissa. Teksti kuvaa munakoison valmistamisen vaiheita aineen kierron ja muodonmuutoksen tematiikan kautta. Kuivista munakoison kuorista Tervo muotoili veistoksen. Taiteilijat tutkivat omilla tahoillaan tahnan kautta välittyvää tietoa – mitä tahnaan välittyy tekemisen kautta ja mitä Luhtaniemi vastaanottaa siitä. Teos käsittelee ajattelun jakamista ja sen viemistä uuteen suuntaan, avaten toisen polun kerronnalle.

Niina Tervo on valmistunut Kuvataideakatemiasta Helsingissä vuonna 2018 ja tehnyt kandidaatintutkinnon biologiasta vuonna 2010. Viimeisten kolmen vuoden aikana hänen teoksiaan on ollut esillä seuraavissa museoissa ja gallerioissa: Galerie Im Körnerpark, Berliini, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki, Helsingin taidemuseo, Helsinki ja Wäinö Aaltosen Museo, Turku. Vuonna 2018 hänellä oli yksityisnäyttely Helsingin taidemuseo HAM:in galleriassa. Vuosina 2019–2020 hän oli residenssissä Jan Van Eyck Akatemiassa Maastrichtissa, jossa hän osallistui kahdesti Open Studios -tapahtumaan ja piti duonäyttelyn Youngeun Sohn kanssa osana the Environmental Identities -sarjaa. Tervon teoksia on useissa kokoelmissa mm. Nykytaiteen museo Kiasman ja HAM Helsingin taidemuseon kokoelmat. Hän on taiteilijoiden ylläpitämän helsinkiläisen SIC-gallerian jäsen.