Puhujien merkinnät:

JT               Jonna Tapanainen

MN             Meiju Niskala

 

JT:  Kansainvälinen nykytaidetapahtuma Helsinki Biennaali järjestetään tänä kesänä Helsingin Vallisaaressa. Tässä podcastsarjassa keskustellaan tapahtuman merkityksestä sekä siitä, millaisia taide-elämyksiä on luvassa.  Minä olen toimittaja Jonna Tapanainen.

Helsinki Biennaalin on kutsuttu 40 taiteilijaa ja taiteilijaryhmää.  Yksi heistä on Meiju Niskala, Suomi-palkittu esitystaiteilija ja kirjailija. Niskalan teoksessa Tulin kyllä ajatelleeksi, mutta hieman liian myöhään, osallistujat vaeltavat Vallisaaren kallioniityllä ja kuuntelevat kuulokkeista, miten ihminen voisi kohdata itsensä, toisen ihmisen, toiset lajit ja ympäristön. Puolen tunnin mittainen teos on koettavissa keskiviikkoisin ja lauantaisin, tunnin välein.  Meiju Niskala on tunnettu kekseliäistä ja kokemuksellisista töistä, jotka kutsuvat vuorovaikutukseen, kohtaamiseen –  leikkimäänkin. Kysyin häneltä ensimmäiseksi, miksi osallistavasta taiteesta on tullut hänelle luontaisin tapa tehdä taidetta.
MN: No varsin nuorena huomasin teatteriopiskelijana sen, että mua ei kiinnostanu valmiiden tarinoiden esille pano, vaan mua nimenomaan kiinnosti sen tutkiminen että mitä meissä ihmisissä tapahtuu erilaisten asioiden ja elementtien äärellä, ja se teoksen ja kokijan vuorovaikutus. Sen takii mä en yleensä puhu myöskään yleisöstä, koska yleisöllä on vähän semmonen passiivinen klangi ja toki taiteen näkökulmasta, taidehistorian näkökulmasta kuulun sellaseen kaanoniin joka on alkanu sielt 1950-60-luvulla Fluxuksen ja happeningin nostamana, ja sitä aikasemmin voitais laittaa vaikka 1900-luvun alun futuristit, jotka myöskin jollain tavalla halus pohtii sitä, että mikä on taide ja mikä on sen suhde kokijaansa.

JT: No Helsinki Biennaalin teoksessa Tulin kyllä ajatelleeksi mutta hieman liian myöhään sä rohkaiset ihmisiä kuuntelemaan. Mitä se tarkoittaa?

MN: Teos on noin 30 minuutin mittainen ja siihen otetaan aina kerrallaan 20 ihmistä mukaan. Se on semmosella isolla niittykallioalueella, ja siinä itse asiassa mun ohjeistuksen ja kertomuksen ja puhumisen myötä ihmiset tekevät erilaisia kokeita todellisuuden kanssa ja ympäröivän maailman kanssa.

JT: Ahaa, kiinnostava tiiseri. Mitä nyt kun tää teos kuitenkin tämmönen paikkasidonnainen et se on siellä sit siellä Vallisaaren niittykalliolla tietyllä tavalla, niin mitä tää Vallisaari tuo tapahtumapaikkana siihen, mitä sä ajattelet?

MN: No musta ylipäätänsä on tosi kiinnostavaa se, että kun tätä teosta ollaan käyty nauhottamassa paikan päällä, niin muutaman kerran ollaan jouduttu toteemaan, että nauhotukset pitää keskeyttää koska viereisestä merialueelta siellä on sotaharjotukset tai tykinammuntaharjotukset kesken, eli yhtäkkiä ikään kun se kokemus on ollu tosi jännällä tavalla semmonen, kun sodassa olisi, poikkeuksellinen.

JT: Aivan.

MN: Joo, ja luonnollisesti nyt sitten tässä teoksessa mä oon hyödyntäny sitä sillä lailla, että kun se on muuttuva ympäristö niin ikään kuin ihmisille annetaan vinkkejä siitä että mitä kaikkee ne voi kuulla tai nähdä mahdollisesti siinä paikassa.

JT: No millä tavalla sä sitten kuitenkin ohjaat sitä osallistujan tai kokijan kokemusta, tätä on kuvailtu myöskin tällaseksi niin kun poeettiseksi ja tapahtumalliseksi kuunnelmaksi, niin miten paljon sä sitten hyödynnät tässä sun taustaa kirjailijana ja myös sillä tavalla tarinankertojana?

MN: Mä luulen, että tässä tää yhdistää aika paljon monenlaista. Mä oon siis jatkuvasti kuulijan korvissa, ja tässä on tehty teos sillä lailla, että se on nauhotettu koko tää audio-osuus niin kutsutulla dummy headillä, eli välillä kokija, mä oon kokijan oikealla puolella välillä, kokijan vasemmalla puolella, välillä puhun hänelle suoraan siinä vieressä. Eli kokemus on se, että vaikka kokija on siellä yksin, hän on toki myös ryhmässä muiden kanssa, mutta sen lisäksi mä oon siinä hänen kanssaan yhdessä.

JT: Mikis tähän teokseen tuli nimenomaan tää kuunteleminen niin isoon ja tärkeään ja olennaiseen osaan osallistumisen kannalta?

MN: Se lähti siitä, että ihan alun alkaen eli nyt me puhutaan jo useista vuosista sitten, kun me alettiin keskustelemaan tästä mahdollisesta teoksesta, ja mä kävin Vallisaaressa ensimmäisiä kertoja, niin mulle tuli semmonen olo, et mä en halua tuoda sinne mitään ylimäärästä tai että mitään rakennettua ylimäärästä. Ja ensimmäiset ajatukset teoksista oli siis itse asiassa niin, että mä oisin tuonu sinne erilaisia lammaslaumoja, jotka olis laiduntaneet tosi eri tavoin, erilaisissa veistoksellisissa laitumissa. Se osottautu kuitenkin käytännössä mahdottomaksi, koska on suojeltu saari ja ikään kun on jännitys siitä, että lampaan papanoissa vois olla jotain joka sitten olis haitallista tälle saarelle. HAMilta tuli myös pyyntö, että he toivois sellasta teosta, jossa mä olisin jollain tavalla ihmisten kanssa.

JT: Aivan.

MN: Tai jos nyt ei tullu suoraa pyyntöä, niin ikään kun ehdotusta tai jollain tavalla ajatuksen siementä siitä, ja siinä tapauksessa tää ääni on varsin voimakas henkilökohtainen tapa, olla kokijalle ja kokijan kanssa.

JT: Millasia muita haasteita tää Vallisaari sulle asetti sitten. Sä et ihan päässyt tekemään sitä mikä ensimmäisenä tai mikä siellä ensimmäisenä mieltä kutkutteli? Oliko se haasteellista, et tämmönen saari tuolla merellä vai onko rajat joskus taiteilijalle hyvätkin että se tulee sieltä se semmonen selkeä rajaus [0:05:19.2 naurahtaa] siitä mitä voi tehdä ja mitä saa tehdä.

MN: Rajat on mulle ainakin hirmu hyviä. Näitten lampaiden ikään kun hylkäämisen jälkeen sieltä valikoitu kolme sellasta paikkaa, joissa mä heti olin kokenu, et täs ois jotain kiinnostavaa. Ja tää niittykallio jossa nyt ollaan täs teoksessa, niin oli mun suosikki ja oon ilonen tietenkin et se mahdollisti kaiken. Se mikä on vähän haasteellisempaa on se, että kun käsikirjottaa puolen tunnin paikkasidonnaista teosta, niin joutuu käsikirjottamaan silleen harppoen, eli käyn siellä, yritän dokumentoida sitä ja sitten taas tuun mantereelle kirjottamaan, yritän mielikuvitella millasta siellä olikaan ja sitten viedä se takasin sinne ja tajuta, että okei tää ei, että eihän siellä ollukaan tällasta mitä mä oon tähän muistellut ja kuvannut. Eli semmonen sovittamistyö on vähän toisenlaista.

JT: Aivan, aivan.

MN: Oli mielenkiintosta että yks versio täst teoksesta, mä olin lähes varma et no niin, nyt se on tässä, tää on todella hyvä, briljantti ja tarkka, ja sit menee kaks kuukautta ja siellä alkaa nurmikko kasvamaan. Ja mä tajuan et ei tää ookaan tarkka, tää on väärin, koska olen kirjoittanut tämän vahingossa ikään kun talviselle maisemalle, en kesäiselle.

JT: [0:06:45.5 naurahtaa] Eli luonto yllättää, mutta ja ihmisen suhde ympäristöön ne on ilmeisesti tässäkin tietynlaisessa keskiössä?

MN: Mä oon pitkään ajatellu että ihminen on yksi eläinlaji ja on aika harmillista, että meil on tendenssi ajatella sitä että, tai itse asiassa me ei välttämättä edes ajatella et on varsin luontaista ajatella niin, että kaikki muu on meille alisteista. Ja sitä alisteisuutta ei myöskään kyseenalaisteta tai sille ei tarjota vaihtoehtoja. Mä taas tossa teoksessa esimerkiksi kerron siitä, että sakaalilla on kaksi erilaista äännettä, joka tarkottaa ihmistä. Toinen niistä äänteistä tarkottaa ihmistä aseen kanssa ja toinen äänteistä ihmistä ilman asetta.

JT: Oi.

MN: Ja tää on (merkittävä) [0:07:41.8] ajatus siitä että [naurahtaa] että ikään kun me ei olla, me ei olla se keskipiste. Ja se että, se ei tarkota sitä, et jos me ei ymmärretä jotain, ei tarkota että sillä ei olisi sanottavaa tai peräti että sillä ei olisi meille asiaa.

JT: Kyllä. Mitä sä ajattelet, ollaanko me uhohdettu tavallaan kuuntelu meidän luontosuhteessa, sen merkityksellisyys? Ehkä me hiljaisuudesta osataan nauttia, mutta osataanko me vielä asettaa se kuuntelu siinä olennaiseksi vai onko meillä muut aistit vielä enemmän sitten käytössä niin kun vaikka näkö, haju?

MN: Mehän ollaan hyvin visuaalisen kulttuurin vaiheessa menossa tällä hetkellä. Mä ajattelen, että kuunteleminen on aina poliittinen teko. Se on aina aika iso valinta. Ja sekin on vielä jotenkin aika iso valinta, että suostuuko kuuntelemaan jotain sellasta, joka ei välttämättä tuo mulle sitä mitä mä haluan. Koska tääkin ikään kun et menen metsään ja haluan siitä hiljaisuutta, niin sekihän on tietynlainen asetelma siitä, että mulla on oikeus olettaa että metsässä on nyt tosi hiljasta, vaikka siellä voikin olla ihan mieletön hirvien äänekäs kiimasota menossa.

JT: [0:09:02.5 nauraa] Aivan. Ja kyllähän tää vertautuu hyvin sitten hienosti nyky-yhteiskuntaan ja siinä olevaan tämmöseen kuuntelemisen tarpeeseen, mikä on ehkä unohtunu ja just tuo että täytyis kuulla ääniä jotka on ehkä riitasoinnussa niitten omien ajatusten ja kokemusten kanssa.

MN: Joo, ja tarpeen kanssa että ikään kun se ajatus, että onko muun ympäristön, nyt puhutaan ihan ihmisestä, muista eläinlajeista kun ihminenkin on ihmiseläin muista lajeista, niin onks meillä oikeus jatkuvasti ajatella et niiden tehtävä on tukea minun parasta mahdollista olemassaoloa vai onks niilläkin ihan oikeus olla just sellasii kun on? Mä ite pidän esimerkiks tällasista isoista suunnan muutoksista, että voi olla hyvinkin järjestelmällisesti nypittyä nurmikkoa tai kukkia, mutta vieressä on selkeä alue, jossa luonto on saanu järjestää korret ja muut ihan just sellaseks, kun se haluaa, ja se on aika vapauttavaa mennä sinne muun kun ihmiskäden järjestelemään paikkaan.

JT: Miten tota, mä en tiiä voiko taiteilijalta kysyä tätä, ja sitähän sä et tietenkään pysty täysin määrittämään, mutta onko sulla jotain toiveita tai ajatuksia mitä sä oot halunnu herätellä tai tunnetiloja mihin sä haluat johdatella sun taiteen kokijoita Vallisaaressa kesällä?

MN: Tätähän on testattu muutamilla koeryhmillä ihan just sen takia että saisin kiinni siitä, että kuinka hyvin tää skaalautuu eri ikäluokille ja siinä on tullu vastaan yllättäviäkin reaktioita. Yks ihminen joka on tutustunu mun aikasempaan tuotantoon, niin sano että nyt hän, miten hän, hän kuvaili jotenkin näin että, vain sinun oman elämänkokemuksesi kautta voit näin neutraalisti pohtia esimerkiksi sitä et millainen hissi Marsiin rakennetaan sitten kun tää maapallo on syöty. Tai että samassa lauseessa puhutaan siitä, että jos me siirrytään elämään kuuhun, niin sillon olympialajeista on, niitten sääntöjä on muutettava koska painovoima on toisenlainen että esimerkiksi korkeushyppy ei oo enää samanlaista kun Maan pinnalla. Joten vastaus on se [0:11:26.4 naurahtaa] että en varsinaisesti tiedä, taidehan on niin kun peili, et se ei oo niin kun antibioottitabletti eikä Mobilat-geeli, jolla voidaan sanoa että valtaosalle ihmisistä juuri tämä asia vaikuttaa näin ja näin. Mun tapa kertojana on pyörittää varsin monenlaisia näkemyksiä ja tunteitakin ihmisten lähelle ja mä luulen, että tässä se teos on varsin kirkkaasti samanlainen, että se on hyvin selvästi vaan pohtiva ja kirkas, ei ikään kun tunnemanipuloiva, vaan jättää tilaa koko ajan kokijalle, tehdä valintoja. Ja itse asiassa kokijathan tekee täällä ton teoksen sisällä niin omia valintojaan vaikka siitä, että missä kohdassa he millonkin haluaa sitä teosta kuunnella.

JT: Aivan.

MN: (-) [0:12:24.6 pp] ihan fyysisesti liikutaan jonkun verran, ei paljoo, mutta jonkun verran.

JT: Kuulostaa yllätykselliseltä ja riemastuttavalta ja uteliaisuutta herättävältä tää sun luonnehdinta ja se on sitten tietysti jokasella se oma kokemus siitä muodostuu sitten kesällä. Tähän loppuun vielä mä haluaisin kysyä sulta Meiju Niskala, kun koko Helsinkin Biennaali kuitenkin ponnistaa vastuullisuuden ajattelusta ja siellä on teemana sama meri ja yhteys ja yhteisyys ihmisten ja lajien ja ympäristön kesken, niin mä mietin mitä sä ajattelet siitä, voiko taiteella vahvistaa ihmisen luontosuhdetta?

MN: Voi. Mä ajattelen, että taide voi valaista sellasia kohtia jotka helposti jää näkemättä. Ja nyt vaikka voidaan puhua empatiasta, empatia on voimakkaasti yhteiskunnallinen päätös myös, et miten me ohjataan ihmisiä ajattelemaan millon mikäkin asia on tärkeetä. Ja mä ajattelen että taiteen tehtävä minun kohallani, siis minä taiteilijana, minun tehtäväni on valaista niitä nurkkia, jotka pölyttyy helpoimmin, tai ei oo saanu valoa vielä tarpeeksi.