Puhujien merkinnät:

JT                    Jonna Tapanainen

KBH                Katja ja Birit Haarla

OP                  Outi Pieski

 

JT: Kansainvälinen nykytaidetapahtuma Helsinki Biennaali järjestetään tänä kesänä Helsingin Vallisaaressa.  Tässä podcastsarjassa keskustellaan tapahtuman merkityksestä sekä siitä, millaisia taide-elämyksiä on luvassa.  Minä olen toimittaja Jonna Tapanainen.

Helsinki Biennaalin on kutsuttu 40 taiteilijaa ja taiteilijaryhmää.  Mukana ovat myös pitkän kansainvälisen uran tehnyt, saamelainen kuvataiteilija Outi Pieski sekä ammattilaistanssijat Katja ja Birit Haarla. Äiti ja tyttäret yhdistävät ensimmäisessä yhteisessä teoksessaan, videoinstallaatiossa, niin saamelaista käsityötä kuin tanssiakin. Ihan ensin pyysin Outi Pieskiä ja Katja ja Birit Haarlaa kertoivat, miten päätyivät tekemään yhdessä teoksen Helsinki Biennaalin.

KBH: Must tuntuu että me alotettiin tätä yhdessä, sen takia koska, me haluttiin ensinnäki yhdistää myös kuvataidetta ja tanssia, ja sitte ku meillä kaikilla on osaamista näistä, eri taidemuodoista, niin sitten päätimme yhdistää voimamme ja tehdä yhteinen teos. Mut et tää oli myös tosi tärkeetä meille, henkilökohtasista syistä ja, tuntu että tää on, lähentäny meitä tosi paljon ja, ollaan opittu tosi paljon toisistamme tän prosessin kautta.

JT: No mitä ajattelet Outi, avasko tää yhteistyö nyt jonkinlaista tämmöstä uutta näkökulmaa sun tyttärien ammattitaitoon, jonka nyt olet varmaan huomannut tässä vuosien varrella mutta kuitenkin, nyt vähän eri kulmasta ehkä?

OP: Joo, meillä on tietenki pitkä yhteinen historia, mihin liittyy myös sitte taiteen läsnäolo monella tavalla että, me molemmat vanhemmat ollaan, kuvataiteilijoita, mieheni Teurin kanssa ja sitte, tyttäret ovat suuntautuneet tanssitaiteeseen ja, sitäkin matkaa ollaan, kuljettu tosi paljon yhdessä.

JT: No Outi, sinä olet tunnettu siitä että tuot työssäsi esiin saamelaisia käsitöitä, ja nyt sitten Birit ja Katja te, tätä tanssia ja tätä koreografiaa ja muuta. Miten nämä kaksi, taidemuotoa, löysi paikkansa tässä teidän taideteoksessa? Kertokaa vähän siitä teidän prosessista.

KBH: No varmaan lähti siitä että me yhessä, meiän keittiössä puhuttiin tästä, teoksesta ja tästä mahollisuudesta, alkaa tekee yhdessä teosta. Aika pian alettiin, käsittelemään, aiheita ja teemoja, mitä me haluttas sanoo tällä, teoksella tai mitkä, tällä hetkellä meitä kaikkia jotenki koskettaa, et miten niitä vois, jotenki yhdessä, reflektoida ja, myös auttaa toisiamme, ymmärtämään, vaikka saamelaisuutta.

JT: Mitä Outi, ajattelet?

OP: Ja me päästiin kyllä, tutustumaan näihin tiloihin, heti alkuvaiheessa ja, sitten tää, holvimainen, tila tai tilat jotka me saatiin käyttöön ni on kyllä, vaikuttanu tosi paljon tän, teoksen, sisältöihin ja se ikään kuin se tilallisuus vahvistaa ja, luo semmosta, taianomaisuutta näitten, aiheitten ympärille joka, ehkä kiteytyy, kysymyksiin ihmisen suhteesta maahan, sekä meiän henkilökohtasella tasolla että sitte, vähä yleisemmällä tasolla.

JT: No ku miettii näitä Helsinki Biennaalin teemoja niin, tässähän on, just luontoyhteys ja esimerkiksi rajat ja identiteetit ja, aika ja yhteisyys isoja tämmösiä niin kun alaotsikoita tai alateemoja ja, Outi sä oot tietenki paljon näitä jo käsitellyki, taiteessas just muun muassa saamelaisten luontoyhteyttä ja, sitte muun muassa just tätä että kuinka keinotekoisia, kansallisvaltioiden rajat on, alkuperäiskansoille. Ja tääl on monia tämmösiä kosketuskohtia, jo lähtökohtaisesti mutta, kertositteko vähän lisää näistä teemoista, mitä teidän teos läpivalasee, et siin on tämä maayhteys, mitä muuta?

KBH: No sit tietenki tähän, yhteys luontoon tai maahan, heijastuu tosi paljon myös kehollisuuden ja, tanssin ja semmosen aistillisuuden, kautta. Etenkin mun ja Biritin, osassa tai, siinä miten me ollaan työstetty tätä teosta, tanssimalla ja luomalla ja improvisoiden ja näin, ja et ollaan tosi paljon jotenki, puhuttu tästäkin, yhdessä, miten keho, ja maa ja luonto on, todella yhteydessä toisiinsa, ja esimerkiks ihan vaan mullekin, jotenki yhdistää, mun koko tämä organismi mieli ruumis, ympäristöön, joka tietenki vaihtelee mikä se sitte, tietyissä olosuhteissa on, mut etenkin sillon, jos on, vaikka luonnossa tai vaikka tuolla Saamenmaalla meillä kotona, miten se siellä on jotenki, todella paljo enemmän yhteydessä, toisiinsa. Tuntee erilaisia, energioita tai jotain lihasjännitteitä tai tällasia, niin heti jotenki, avartuu maisema edessä ja näkee enemmän valoa tai siis ihan tämmösiä, jotenki yksinkertasia juttuja mut et miten ne, tämmösis pienistä pikku nyansseista, heijastuu, jopa muihin ihmisiin tai miten sitä voi jotenki, ehkä tänki teoksen kautta, jakaa muille.

JT: Aivan. Outi haluatko vielä täydentää, noista teemoista?

OP: Joo että, koen, omakin osallistumiseni tähän teokseen, tavallaan kehollisuuden kautta vaikka, en olekaan tanssija mut että, liitän sen, oman tapani yhdistää Saamen käsityötä duodjia, omassa tekemisessä niin, että se on myös kehollista, ja se vahvistaa mun yhteyttä toisiin, ihmisiin ja, sekä menneisiin että tuleviin sukupolviin ja, se myös vahvistaa, mun yhteyttä maahan. Se on jonkunlainen, vastavoima tämmöstä yksilökeskeistä ja kilpailuhenkistä ajattelua vastaan ja, että se on enemminki jotain semmosta, kysymyksiä haavoittuvuudesta ja vilpittömyydestä ja herkkyydestä, ja ennen kaikkea yhteisöllisyydestä.

JT: Olisitko vielä voinu avata sitäkin että, tai te että miten, saamelaiskäsityöt, toimii tämmösenä yhteydenluojana, miksi ne on niin olennaisia ja tärkeitä?

OP: No ne on, duodji-perinne on, yks niitä vahvimpia, saamelaiskulttuurin, ylläpitäjiä ja, kehittäjiä, tänä päivänä. Ja se on yks niistä alueista, jossa on säilyny, vahvasti sitä, esivanhempien, arvokasta elämänfilosofiaa ja, perinnettä, joka on niin paljon tässä kolonialismin historiassa jouduttu piilottamaan tai, se suhde on rikkoutunut. Että se on..

K: Aivan.

OP: ..hyvin semmonen, elinvoimaisuutee ja iloon ja voimautumiseen liittyvä asia ainakin mulle.

KBH: Joo.

OP: Ja on hienoa- koen sen suurena etuoikeutena että saan, tehdä sitä ja saan, olla sen kanssa yhteydessä myös omiin lapsiin että se on, yks tärkeä osa meiän välistä suhteita.

KBH: Joo. Duodji, tarkottaa, käsityötä mutta myös kaikkea ihmisen tekemää, ja nimenomaan huolella tekemistä, et vähän niin ku että, tanssi on, liikkeestä huolellisesti valmistettu duodji, ja sen materia on keho. Et jos sä teet duodjia ni sä voit tehä sen jolleki toiselle ihmiselle, ja se on rakkaudenosoitus sille toiselle ihmiselle tai itselle. Ja että just tää että sitte sä, kunnioitat sun omaa kehoa. Että se on, arvokasta se materiaali, ja sitä ei heitetä pois sitä duodjia tai että se ei oo mitään, pelkästään kulutustavaraa, vaan myös symboloi erilaisia asioita, elämänfilosofiasta tai, maailmankatsomuksesta, et se on jotenki, tosi arvokas ja hieno asia, ja että me voidaan nytte tän teoksen avulla tuoda se, muiden nähtäville, ja et kaikki on tervetulleita katsomaan sitä, mitä me ollaan nyt, huolellisesti, tehty.

JT: Ja sit tää duodji toimii myös, tämmösenä välittäjänä myös, esivanhempiin eikö totta? Esiäiteihin? Se nousee ilmeisesti tässä teoksessa, tärkeäksi teemaksi myös?

KBH: No ainaki siis, tässä on, Mari Boinen, joikua, on hyvin arvostettu, muusikko ja taiteilija, hänen, joiun kauttaan, myös me saadaan yhteys esivanhempiin. Et kuinka joiulla on tosi tärkee merkitys, asioiden sanomisessa, ja kokemisessa et miten niitä tuodaan esille. Et kuinka sekin on tapa nähdä maailmaa ja, olla yhteydessä, muihin ihmisiin ja jakaa sitä perimätietona, seuraaville sukupolville. Mutta sitte tietenki, surullista on se että sitä on kielletty, monta sataa vuotta. Mut että miten sitä nyt sitte, voi ottaa takasin ja miten, oppia jotenki, pitämään sitä, tänä päivänä osana meiän, elämää myös.

KBH: Ja saamelaiset on ylipäätään niin pitkään eläny sovussa jo, luonnon kanssa, niin ku kaikki edelliset sukupolvet, tai siis musta tuntuu että, miksei sitten mekin voitais, elää sovussa luonnon kanssa ja, ymmärtää sitä.

OP: Ja, ajattelen et näihin kysymyksiin ehkä just liittyy tää, että miten se, terveen suhteen ylläpitäminen maahan on vaikeaa, että meissä on semmonen, sisäinen konflikti. Et toisaalta, saamelaiset tai ylipäätään alkuperäiskansan, edustajat koetaan, et meillä on tämmönen kollektiivinen rooli olla luonnonsuojelijoita, ja se tietenki se pohjautuu se meidän kulttuuriperintö, pohjautuu siihen, (edistävään) [0:08:44.0] ja tasa-arvoseen suhteeseen, kaiken elollisen kanssa. Mut sitten toisaalta me kuitenki eletään, tässä nykyajassa ja, osana tällasta kestämätöntä, kehitystä ja kulutuskulttuuria. Et sit vaan, koittaa muistaa et vaikka se on tosi ristiriitasta niin, se ei silti mitätöi sitä meidän, omaa kulttuurin perustan, olemusta ja se arvoa. Että se edelleen on kuitenkin olemassa.

JT: Aivan.

OP: Meiän teoksessa niin, sen lähtökohta on ollu myös tää, paitsi suhde maahan niin myös siihen maassa olevaan henkiseen, perinteeseen tai, maan ajattelemista sellasena holistisena kokonaisuutena, joka, saamelaisesta perinteestä katsottuna, on tosi semmonen, konkreettinen ja käytännönläheinen, ja se on paikkaan, kiinnittynyt ikään kun kotiseutuun tai niihin, maa-alueisiin. Jotenkin sen pyhä-sanan käyttö on vaikeeta mutta ku, sanoja on niin vaikea keksiä ni, sit jotain pitää käyttää. Mut että se on se pyhyys, ei oo erotettu siitä arkisesta ja käytännöllisestä.

JT: Kyllä. Et se on osa sitä..

OP: Että yhtä lailla että jos mä oon keräämässä hilloja, mettässä niin, se on, mun tapa, olla ja harjottaa sitä henkistä kulttuuria. Ja se että se on se henkinen kulttuuri aina suhteessa aineelliseen kulttuuriin. Nii ja että se on jotain mikä tuo sellasta, turvaa, ja syventää, ja antaa merkitystä elämään, niin ku eheyttää. Mut sit toisaalta, tunnen suurta semmosta, riittämättömyyden ja, epäonnistumisenkin tunteita, niistä semmosista kulttuurisista ja, henkisistä katkoksista, joita mussa on, ja mitkä tietenki myös vaikuttaa siihen että, mitä mä olen voinu antaa, mun lapsille. Silloin äidiks tullessani, koin että ainoa vaihtoehto on kasvattaa lapset, Saamenmaalla, ja osana, saamelaista yhteisöä. Ja uskon että se jotenkin, suhde, mikä esimerkiks Katjalla ja Biritillä on, itseensä kehollisuuden kau- kehollisuuteen niin se jotenki linkittyy tähän, heidän suhteeseen tähän kotiseutuun. Että paitsi että he on saanu paljo oppia isältää Teurilta tässä suhtees kehollisuuteen johon mulla ei oo sellasta henkilökohtasta vahvaa, taitoa tai suhdetta niin se, itse tää maa ja paikka ovat, varmasti siinä paljo auttaneet.

JT: Tässä, Biennaalin esittelytekstissä kerrotaan siitä että ”maailmantuhon tuskassa nuoret tanssivat kutsuen apuun unohdetut saamelaiset maan jumalattaret”, olet Outi käsitellyt ennenkin töissäsi vanhoja saamelaisia naisjumaluuksia niin, mitä ne tässä symboloivat ja mikä niiden merkitys tänä päivänä, on, ja mitä ne voi edustaa?

OP: No täs teoksessa, yhdellä tavalla tää, duodji-saamekäsityö, tulee esiin tämmösen, saamelaisen naisen päähineen, ládjogahpirin kautta, jota mä olen tutkinu yhdessä, arkeologi Eeva-Kristiina Harlinin kanssa, ja tän lakin, käytön loppuminen, 1800-luvun lopulla, liittyy, kolonialismiin ja sen tuomaan, patriarkaattisen maailmankuvan, tuloon saamelaisalueille, joka toi ennen enemmän matriarkaaliseen kulttuuriin tän, sukupuolia ja eliölajeja, epätasa-arvoistavan maailman. Ja, nykypäivänä tätä, ládjogahpir-lakkia ku se on otettu uudelleen käyttöön ni, sitä voi pitää, jonkinlaisena dekolonialismin, dekolonialistisen feminismin symbolina, joka ottaa laajemmin huomioon erilaiset, sukupuolet ja valta-asetelmat. Paljon puhutaan, dekolonialismin yhteydestä miten sen ensiaskelia on, ratkasta ensin näitä, sukupuolten tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä, ja vasta sen jälkeen voi edetä eteenpäin. Ja, meitä on Eeva-Kristiinan kanssa kiinnostanu että miten nää, kysymykset liittyy myös, ihmisen suhteeseen maahan ja, sen suhteen rikkoutumiseen. Eli jos ajatellaan maata tämmösenä feminiinisenä, uutta luovana, ja suojelevana voimana.

JT: Oisko teillä Katja ja Birit jotain tähän?

KBH: No mulle, kun meillä on tässä videolla päässä nämä ládjogahpirit, nii, ehkä voisi kuvailla sitä jotain tunnetta mitä siitä tulee, ja mitä me ollaan myös haettu liikkeellisesti tässä, videoteoksessa. Et heti kun sen laittaa päähän ni tulee jotenki semmonen, astuu toiseen rooliin, ja se on jollain tavalla voimaannuttavampaa, ja sitte se myös, tutkittiin liikkeitä että, mitä siitä voi herätä, tästä ládjogahpirista, tai mä jotenkin nään sen semmosena, erillisenä olentona ja sillä on tietty luonne, sillä on tietty muoto. Ja sitten me, pohdittiin näitä muotoja, myös meidän, kehoilla, tässä teoksessa. Mut et kuitenkin että se ei, määritä, sitä meiän liikettä, tää ládjogahpir. Vaikka se voi myös toimia, lakkina päässä, vaikka sillä on kaikkia symboleita ja kaikkea, niin sillä jotenki, luo semmosen, vähän niin ku hahmon susta et, voi olla jotenki omituinen tai hassu tai, leikkisä myös. Ja meillä oli jotenki tosi hauskaa, Biritin kanssa ku, luotiin tätä, koreografiaa tähän osaan missä meillä on ládjogahpirit ja gáktit päällä. Ja se liitty just nimenomaan se että, sit siin oli semmonen, hassu energia tai joku semmonen, leikki..

KBH: Joo, ja vähän niin ku lähestyttiin tota ládjogahpiria myös semmosena, ihmistä ylempänä olevana asiana, ja että se vähän niin ku tietää, kaiken ja katsoo, sieltä meitä alaspäin. Ja just että se on, myös humoristista ja, just haluttiin painottaa positiivisuutta tässä, että miten voi tuoda näitä kaikkia asioita esille, positiivisesti, tai tietyllä tavalla juhlistaa tätä, kulttuuria ja tätä elämäntapaa ja kaikkea, historiaa.

KBH: Mutta sitte tietenki, voi liittyä jotenki ong- gáktin ja ládjogahpirin eksotisointia tai jotenki sitä että, tässä osiossa meillä on nyt gáktit päällä ja se tarkottaa sitä että, tää on sitte se saamelainen, tanssiosuus, mikä siis ei tietenkään, pidä paikkaansa koska, saamelaisuus on kaikki, minussa eikä vaan osa minua.

JT: Eli te tunnette olonne sitte kuitenki, hyvin vapaiksi tulkitsemaan ja tuomaan sen ihan sen oman näkemyksen, kunnioittaen myös sitä vanhaa perintöä.

KBH: No totta kai siihen liittyy tosi paljon painetta että, miten esiintyä, saamelaisena taiteilijana, mitä asioita tuo esiin kaikesta historiasta, koska ne on tosi intiimejä asioita, kaikki tarinat ja kaikki. Mäki, koen tosi paljon myös painetta siitä että, miten näyttäytyä oikein, ja miten olla hyvä saamelainen, ja tosi monet kokee. Mut että jotenki että ei, että sitä ei tarvis pelätä, tai olla jotenki arka, että mitä asioita käsittelee, koska ne kuitenki tulee meistä, ja ne on meidän kokemuksia. Että me ei missään nimessä puhuta mitenkään kaikkien saamelaisten puolesta, mikä tosi usein myös, ulkopuolelta tulee semmonen olo.

KBH: Joo mut toi on kyllä sillei mielenkiintonen kysymys että, ollaanko me vapaita, ilmasemaan, sitä mitä me halutaan tai mi..

KBH: ..Koska on kuitenki tosi paljon vastuuta myös, taiteilijalla.

OP: Mun mielestä tähän liittyy kysymykset myös siitä, kulttuurierosta että on, vastaan tämmönen länsimainen yksilökeskeinen ajatus ihmisen, sisimmästä semmosena autenttisena ja jotenkin, vapaana, ja missä suhteessa se on sitten, kulttuureihin jotka elää vahvemmin, suhteessa toisiisa tai se kollektiivinen, alitajunta on läsnä meissä. Että se että me olemme, siinä sukupolvien ketjussa olevia yksiä, jäseniä ni ei oo sama asia kun se että se jotenkin, me oltais jotenkin- jouduttais rajottamaan itseämme. Vaan että se voi myös olla vapauttava, meitä itseämme vapauttava asia ja, oon miettiny vaikka että miten, paljon meiän, ristiriitoihin tai taakkasiirtymiin liittyviä asioita niin, monet ei koe saavansa apua pelkästään jonku, yksilöterapian kautta vaan, siihen tarvitaan, toisenlaisia tapoja jotka on, enemmän yhteisöllisiä ja sellasia, aidosti vuorovaikutuksessa, yhdessä, tehtävää työtä. Että siinä tietenki taide voi olla yks tämmönen alusta.

KBH: Joo, toi oli hyvä, pointti.

JT: Joo. Mulla jäi mieleen tuo, Katja ja Birit ku sanoitte tosta, et teil oli hauskaa ja se oli- tai juhlistitte sitä. Millane olo teillä on nyt tän jälkeen siitä että toiko tää jotain sellasta, tunnetta siitä että asettuu tyttärinä ja äitinä tämmöseen just, sukupolvien ketjuun vaikka saamelaisnaisia? Teitä se ilmeisesti lähensi ainakin tossa alussa, sanoitte.

KBH: No ainakin no siis meillä, Katjan kanssa kun, ollaan, niin läheisiä keskenämme, niin on jotenki tosi helppo työskennellä, ja ylipäätään tää meiän, läheinen perhesuhde, on mahdollistanu sen että voi käsitellä asioita, tosi vapaasti, ja tuoda tosi henkilökohtasia asioita esille. Ja että tää, prosessi on ollu aika pitkä, ja ollaan oltu eri maissa työskentelemässä, mut että on, ollu tosi tärkeä prosessi.

OP: Tää meidän perhesiteet niin, se on, toisaalta, ainaki kokenu että pitää tosi paljo huolehtia jotenki siitä että se ei, rajoita kenenkään, tekemisen, muotoja tai, kuitenkin äiti on- koetaa et sillä on semmonen auktoriteettiasema nii koittanu sitä, hahmottaa sitä omaa sijottumista tähän, kuitenkaa jäämättä aivan täysin taka-alalle. Että löytyis semmonen, oikeasti semmone hedelmälline ja tasaveronen suhde, tehdä yhdessä ja jakaa asioita. Sehän on ollu paljon esillä nyt vaikka, no siis tosi monella tasolla että ihan lähtien tästä että ilmastonmuutosten, vastaseen työhön on osallistunu tosi paljon alkuperäiskansojen nuoria ja se on erityisesti tietenki nuoria koskeva asia monel tavalla mut että se, miten oikeasti, tähän päätöksentekoon pitäis, sitouttaa kaikkia, ikäpolvia.