Puhujien merkinnät:
JT Jonna Tapanainen
LK Laura Könönen
JT: Kansainvälinen nykytaidetapahtuma Helsinki Biennaali järjestetään tänä kesänä Helsingin Vallisaaressa.
Tässä podcast-sarjassa keskustellaan tapahtuman merkityksestä sekä siitä, millaisia taide-elämyksiä on luvassa. Minä olen toimittaja Jonna Tapanainen.
Helsinki Biennaaliin on kutsuttu 40 taiteilijaa ja taiteilijaryhmää. Yksi heistä on kuvanveistäjä Laura Könönen. Laura Könönen käyttää materiaalina kiveä, ja hänen vähäeleisensä teokset kuvaavat usein olemisen ristiriitaisuutta minimalistisen tarkasti työstettyinä mutta muodoltaan pirstaleisina. Kiinnostusta herättää myös se, miten Könönen yhdistää perinteisen ja ylevän materiaalin arkipäiväisiin elementteihin, kuten puhelinkoppiin tai kaiutinkaappiin. Helsinki Biennaalissa Könösen veistoksessa pala taivasta on tipahtanut paikoiltaan ja lepää sirpaleina maankamaralla. Vallisaaressa on esillä osa teoksesta Ei taivasta rajana, joka sijoitetaan kokonaisuudessaan kesän 2021 jälkeen pysyvästi Helsingin Jätkäsaaren Hyväntoivonpuistoon osaksi kaupungin julkista taidetta. Ihan aluksi kysyin Lauralta, miksi kivi, joka on hyvin perinteinen kuvanveiston materiaali, on hänelle tärkein materiaali. Entä voiko kivi edelleen yllättää?
LK: Siis joo, siis no ainahan se yllättää [0:00:03.2 naurahtaa] mut et varmaan tulis yllätyksiä muistakin materiaaleista, jos niitten kanssa silleen enemmän työskentelis. Mutta että mulle, mä en tiedä oisko se ollut sillon, millos me käytiin, olikohan se 2008 Kuvataideakatemiassa kun tehtiin kuvanveistoreissu Egyptiin, ja siellä sit tuli ryömittyy kaikki mahdolliset pyramidit ja hautakammiot läpi ja, jotenkin sen jälkeen mä päädyin tekeen ekan kiviveistoksen, mut mä, tai että siin on ehkä ollu alitajuinen yhteys et mä oon vasta jälkikäteen miettiny, (että oisko se ollu jotenkin) [0:00:42.7]..
JT: Okei.
LK: ..vaikuttava tekijä siihen ja ei mulla ollu ajatuksissa mitenkään erityisesti jämähtää just (kiveen) mutta näin siin vaan kävi. Koska mun mielestä kivi on kuitenkin tiiviimpi ja kovempi ja ultimaalisempi materiaali kun mikään muu mitä mä tiedän tavallaan täl kiviplaneetalla.
JT: Kyllä. Ja kivi voi tuntua tietysti semmoselta aika staattiselta ja kuolleelta, mutta sinulla taiteilijana on varmaan vähän eri käsitys kiviestä materiaalina?
LK: Joo. Ja niin mullekin se tavallaan edustaa just se staattisuus ja sit toisaalta se raskaus ja tiiviys siin materiaalissa ja sitten se, et se on niin kun alkupiste ja symbolisesti aika ultimaalinen materiaali.
JT: Aivan. Ja sä oot omien sanojes mukaan halunnut tuoda näihin teoksiin semmosta, olemassaolon melankoliaa, huokuuko kivi sulle itsessään sellaista vai tuleeks se sitten sun työn, sähän myös sitten liität näihin sun teoksiin semmosia usein sun kirjottamia, semmosia metaforia, mut kerroksä vielä mitä se tarkottaa se olemassaolon melankolia? Mä tavallaan ymmärrän mitä se tarkottaa kun ajattelee kiveä, et siinä on jotain myös semmosta surullista.
LK: Joo siis ei se suoraan kiveen liity, mutta mä oon kuitenkin ajatellu tavallaan mun teosideat niin mä en nää että mä oisin voinu tehä niitä jostain muusta materiaalista ku kivestä. Mutta et mulle (peruste) [0:02:14.7] tehdä taidetta on oikeestaan tämmöst omaa henkilökohtasta jumitusta tän olemassaolon absurdiuden kanssa ja mun mielestä, (tai) se on onneks kyllä toiminu sit muillekin ihmisille. Mä toivon et mun teoksissa ei oo sinänsä, mä en kuvaa eläviä asioita niin kun ihmistä tai eläimiä sinänsä, vaan mulle se katsoja on se viimenen linkki siin teokses mikä tekee sen täydeks. (Mä esitän) [0:02:45.4] tavallaan sellasta tyhjää maisemaa katsojalle joka on sen sit se oma sielunmaisema, jos voi käyttää näin kamalaa sanaa. (Tiäkkö) henkilökohtanen se on yleistä, se on poliittista, se (mä ajattelen niin kun) ulkopuolisuuden tunteena ja yksinäisyytenä ja sellasena, niin sehän siis koskettaa ihan hirveen montaa ihmistä, niin mä toivon et (mun teoksista) tulis se semmonen niin kun ah- tai oih-elämys.
JT: No Laura Könönen, puhutaan vähän sitten biennaalin teoksesta ja vielä vähän materiaalista eli siinähän se kivi on dioriittia ja täähän Suomessa hyvin yleinen kivi, mutta muualla suhteellisen harvinainen eikö totta?
LK: Joo, mahdollisesti. Suomeshan nyt on Euroopan vanhin peruskallio et täält..
JT: Aivan.
LK: ..ja täällä on siis hyvin tiivistä kivee et mun mielestä ehkä sit jossain etelämässäs, on sielläkin siis totta kai kovaa kiveä, graniittia, mutta on enemmän sit näit kalkkikiviä ja muita käytetään myös, mutta mulle on ollu tavallaan itselleni toi Korpilahden musta [0:03:52.2 naurahtaa] mitä nyt oon jumitellu ja fiilistelly mutta en mä nyt sinänsä ehdottomasti juuri siitä kivestä halua kaikkee (tehä) et se on nyt vaan sopinu näihin ideoihin mitä nyt on ollut.
JT: Aivan. No nää sun teokset usein asettuu tosi kiinnostavaan vuoropuheluun tämmöset pirstaleiset kivet ja kun ne on sitten tavallaan niin ikuisia asioita ja ne laitetaan johonkin tämmöseen vaikka rakennettuun ympäristöön niin ne asettuu aika kiinnostavaan vuoropuheluun. Nythän tässä sun Vallisaaren teoksessa se on osa isompaa teosta Ei taivasta rajana, ja sit tämä teoshan tulee nyt sitten myöhemmin esille Helsingin Jätkäsaaren Hyväntoivonpuistoon tämmöseksi pysyväksi julkiseksi taideteokseksi ja olis kiinnostava kuulla sulta, että miten tää on vaikuttanu sun työskentelyyn, että tää on aika kiinnostava ympäristö, tämmönen uusi asuinalue (ja) [0:04:48.1] sit sinne tulee sun teos mutta osa siitä on tuolla Vallisaaressa, joka on asumaton saari ja periaattees se vois olla aika luonnollinenkin paikka sille sun teokselle, enemmän ehkä harmoniassa kun sitten siellä Jätkäsaaressa. Toiko tää sulle jotain haasteita tää kaksi paikkasidonnaisuutta?
LK: Ei oikeastaan tän teoksen kohdalla, niin tää oli vaan hyvä asia, koska nää, siis täähän on tavallaan niin kun taivaalta olis pudonnu palasia alas, niin täähän voi sillon tapahtua missä päin tahansa maapalloa. Ja mul itse asiassa oliskin haaveena laajentaa tätä teosta vielä tulevaisuudessa silleen, et mä pääsisin tekemään eri puolille maapalloa pudonneita taivaansirpaleita. Ja mahdollisesti sit ois ihanaa viel tehä yks jonka vois ampua avaruuteen ulos kiertoradalta leijumaan.
JT: Vau!
LK: Eli siis ajatus on tavallaan, että me (ei) [0:05:46.0] asuttais ontossa maassa, mä en oo salaliittoteoreetikko mutta siis [nauraa]..
JT: Joo [nauraa].
LK: Mutta siis että asuttais ontossa maassa missä meitä ympärois kivinen kuori ja se taivas onkin vaan feikki, maalattu asia siinä, vähän niin kun Truman Show’n loppukohtaus, se elokuva oli tosi hieno ja on inspiroinu joo tätä teosta. Mut tää on siis mun mielestä tää teos nimenomaan ei oo paikkasidonnainen vaan tää vois olla missä tahansa paikassa ja toivottavasti saan myöhemmin sit laajennettua.
JT: Aivan. Oliko tämä ajatus semmonen pitkällinen kela ollut, puhuit tossa Truman Show’sta mutta onko tää ollu sellanen pitkällinen syntyprosessi tälle teokselle vai inspiroiko Vallisaari paikkana sitten tätä jotenkin?
LK: Vallisaari tuli aika välistä tähän näin mist mä olin tosi ilonen, et mä olin jo alottanu tän teoksen tekemistä sitä Jätkäsaarta varten. Mutta siis täähän on alun perin mun yhden vanhan teoksen, 2011 valmistuneen No Heaven Up in the Skyn pohjalta tehty, jonka mä joskus aikanaan tein siis Mäntän kuvataideviikoille ja sillon mua just jäi häiritsemään jotenkin et ah, et tää idea mut tää pitäis jotenkin tehä isommin.
JT: Aivan.
LK: Kymmenen vuotta vanha teos ja kyl täs on itekin miettiny, et ei täs nyt kauheen pitkälle oo ajatukset menny, mut toisaalta taas sitten mä tykkään tavallaan semmosesta jumittelusta asioissa, et ei tavallaan tarvi keksii koko ajan jotain uutta tai sanottavaa tai oikeastaan onks mun teoksissa ees mitään sanottavaa, ei ne mun mielestä (sinänsä) [0:07:22.6] kerro mitään et ne on tavallaan pintoja joihin voi ite projisoida.
JT: Kyllä. Eikö moni taiteilija kuitenkin käsittele aika usein sitä samaa teemaa eri kannalta? Joku asia joka sitä [naurahtaa], jossa sitä itse niin kuin sanoit jumittaa mielessä, niin siitä henkilökohtasuudesta varmaan sitten syntyy semmonen laajemminkin puhutteleva aihe.
LK: Joo, siis (se on) just sitä, että ei ne henkilökohtaset asiat loppujen lopuks niin, niin kun muillakin ihmisillä (samat henkilökohtaset asiat) et (-) kuitenkin ihmisillä joku sama semmonen perus kaiho asioihin, niin kaipausta mä ehkä (käsittelen) [0:08:03.5] tässä.
JT: Kyllä, perus kaiho ja kaipaus, kuulostaa ihanan puhuttelevalta, mut voisiksä vielä vähän avata että miten isosta työstä on kysymys, joko sä oot päässy installoimaan tän Vallisaareen, että mitä katsoja tai vierailija siellä biennaalissa sitten voi nähdä ja kokea?
LK: Eli vierailija näkee eri kokoisia kivilohkareita, on niistä isoin pala neljä metrii kertaa kolme metrii, mut ei, siis nehän on semmosii epämuotosii pulikoita, oisko sen paino itse asiassa 15 ja puol tonnia tällä hetkellä, mutta sitten sinne Jätkäsaareen mä teen vielä isomman palan täs vuoden aikana lisää siihen.
JT: Kyllä. No onko nämä jo saapuneet Vallisaareen, mikä tilanne siel on nyt?
LK: Aa, joo. Osa on jo installoituna ja pari palikkaa on vielä menoss sinne.
JT: Okei, se on aikamoinen prosessi tässä [0:08:47.6 nauraa].
LK: Itse asiassa se installointihan oli hirveen mukavaa, aikamoinen prosessi ollu [nauraa] tehä noi löhkäreet, mutta et sit installoinnissa niin hirveen mukavasti vaan laitettiin plops plops paikalleen ne.
JT: Okei. Helsinki Biennaalihan ponnistaa tämmösestä kestävyyden ja ympäristönsuojelun arvoista ja sä oot itse Laura ottanut kantaa myös näihin teemoihin sun töillä.
LK: Olenko?
JT: (–) [0:09:14.6] esimerkiks tai mä oon aatellu ainakin siitä Koivu-työstä?
LK: Niin no joo, se oli kyllä, joo siis. Tai siis että teos liittyy siis siihen, että meistä, tavallaan mitä ihmisestä jää sit miljoonien vuosien päästä jäljelle niin on kalliokerrostumassa muovinen viiva.
JT: [nauraa] Niin.
LK: Koska siis, niin ei mutta siis näin tulee käymään, et sitten kun kaikki on kadonnu, niin se näkyy siel kalliokerrostumassa (ja) meijän aikakaudesta nimenomaan on jäänyt muovia.
JT: Just näin.
LK: Mutta että en mä ota sinänsä kantaa ympäristön puolesta tai vastaan (et mä) [0:09:49.7]..
JT: Aivan.
LK: Siis mä en haluu nyt kuulostaa (julmalta) [naurahtaa], koska siis onhan tää hirvee tragedia tavallaan ilmastonmuutos ja muut mutta sit että onks se sit aikakin ihmisen väistyä ja ehkä sen jälkeen kehittyy jotain parempaa evoluution (myötä). Vähän niin kun dinosaurukset katos meteoriitin myötä niin ilman sitä ihminen ei ois koskaan tai nisäkkäät ei ois koskaan päässy kehittymään.
JT: Niin, joku korkeampi tai humaanimpi laji voi ottaa valtaa, en tiedä. Mutta kivi jää [0:10:25.8 nauraa].
LK: Niin tai ehkä just vähemmän humaani, ja vähemmän korkea [nauraa]..
JT: Niin totta.
LK: ..et koska kylhän yks Fermin paradoksinkin ajatuksista tai siis yks mahdollinen vaihtoehto on se, et jos me päästäis täältä matkustaan tuol tähtien välises avaruudessa, niin me nähtäis vaan sivilisaatioita jotka on tuhoutunut itse (-).
JT: Niin.
LK: Siis tavallaan, kun kehitytään älykkäiks ja tarpeeks pitkälle, niin sit tavallaan se myös johtaa väistämättömään tuhoon.
JT: No mä mietin lähinnä tossa sitä, että tosiaan kun tää biennaali lähtee nyt näistä arvoista ja tää on nyt ensimmäinen Helsinki Biennaali ja maailmallahan on palon näitä biennaaleja, satoja, mutta että sitten harva oikeastaan on kauhean tämmösistä vastuullisuudesta tai kestävyydestä ponnistava tapahtuma, ja Helsinki Biennaali on myöskin sitten ilmainen että se ei oo mitenkään tämmönen elitistinen pienen piirin [0:11:22.3 naurahtaa] tapahtuma, tähän loppuun vielä halusin kysyä että mitä sä itse ajattelet tästä biennaalista että minkälainen merkitys sillä tulee olemaan suomalaiselle taiteilijoille tai taidekentälle?
LK: Niin tai suomalaiselle yhteiskunnalle [naurahtaa], että mun mielestä siis ihan todella kasvoja kohottava vaikutus, ja eikä siis mikään kosmeettinen asia vaan et todella siis hienoa et tääl panostetaan taiteeseen ja kyl mä katon ihan museonäyttelyitäkin mitä meil on niin siis täällähän on ihan tosi kovii satsauksii todella koviin nimiin ja sit tää biennaali mun mielestä totta kai [0:11:56.1 nauraa] niin kun helvetin hyvä et tänne vihdoinkin tuli sellanen.
JT: Kyllä.
LK: Kyl mun mielestä nostaa siis ihan koko Suomen profiilia totta kai kiinnostavan kulttuurimaana ja kulttuurihan on tärkeä ihmisille ja ihmiset sitä kuluttaa paljon enemmän kun mitä ehkä ajatellaan.
JT: Just näin, toi oli hyvä korjaus. Eli tää merkitys ei ole pelkästään [nauraa] suomalaiselle taidekentälle vaan ylipäätään, vaan ylipäätään meille kaikille yhteiskuntana ja varsinkin ihmisille nyt ehkä tän pandemian jälkeen tää on aika, voi olla melkein parantava kokemus tässä nyt sit tällanen.
LK: Joo, ja tosi hyvä just et se on saaressa vielä nyt tähän pandemiaan liittyen (että) [0:12:31.5] kukaan ei sillon tienny mut nythän se on ihan kun se ois suunniteltu jo (-) silmällä pitäen.