The elan that draws humans toward islands extends the double movement that produces islands in themselves. Dreaming of islands—whether with joy or in fear, it doesn’t matter—is dreaming of pulling away, of being already separate, far from any continent, of being lost and alone—or it is dreaming of starting from scratch, recreating, beginning anew. Some islands drifted away from the continent, but the island is also that toward which one drifts; other islands originated in the ocean, but the island is also the origin, radical and absolute. Certainly, separating and creating are not mutually exclusive: one has to hold one’s own when one is separated, and had better be separate
to create anew; nevertheless, one of the two tendencies always predominates.

Gilles Deleuze, Desert Islands and Other Texts, 1953–1974

Kun tarkastelee kertomuksia elämästä Vallisaarella niinä vuosikymmeninä, jolloin Deleuze kirjasi ajatuksiaan saarista, voi niissä huomata toistuvia piirteitä. Huomio kiinnittyy saaren alaikäisiin asukkaisiin, lapsiin. Muistot lapsuuden kesistä ja talvista ovat kuin säilöneet saarella eletyn ajan. Tuo säilötty aika on sellainen, jonka voivat kokea vain lapset naivissa valoisuudessaan ja euforisessa avoimuudessaan.

Vallisaaren lasten seikkailut ja arki poikkeavat vain vähän muistoista, joita on kirjattu ylös elämästä muilla Suomen saarilla. Jos kertomuksissa eivät siellä täällä toistuisi Santahamina, Suomenlinna tai ”manner”, Helsingin ranta, lapsuuden Vallisaari voisi sijaita missä tahansa – millä hyvänsä merellä, millä hyvänsä viime vuosisadan vuosikymmenellä. Elämä saarella, jolta ei aina pääse pois edes vaaratilanteessa, ei ole lasten vapaa valinta. Elämä saarella, jolla sanonnan kirjaimellisessa merkityksessä tikittää vaarallinen aikapommi, ei usein ollut heidän vanhempiensakaan vapaa valinta.

Yhtäällä Vallisaaremme loittonee ja toisaalla (lipuen) lähenee Deleuzen autiosaaren määritelmää. Saaresta, jolle pääsee vain erityisluvalla ja jolla ei saa liikkua öisin, tulee lapsen ainoa maailma. Siinä ei ole kaipuuta laajemmille rannoille tai muuallekaan.

Elämä saarella on kuin lapsuus itse. Lapsi vain elää sitä tässä ja nyt, rajattujen mahdollisuuksien puitteissa, juoksee ahnaasti sen läpi vailla arviointia. Lapsella ei ole kokemuksen mittanauhaa tai vertailukohtaa sille, minkälaista ”oikean” lapsuuden kaikessa hyvyydessään tai traagisuudessaan pitäisi olla. Kukaan meistä ei tiedä, ei nyt eikä kaksisataa vuotta sitten, minkälaista elämän saarella tulisi olla. Deleuzeen ja hänen elan-termiinsä palaten: elämänjano sysää saaren asukkaat etsimään arkeen sovitettuja luovia ratkaisuja, niin laillisia kuin laittomiakin.

Saaren lasten eli Suomenlinnan laivanrakentajien, asevoimien, heidän palvelusväkensä ja luotsitalon asukkaiden jälkeläisten jopa vuosikymmenten erottamissa kertomuksissa toistuvat samat vaiheet, ilot ja pelot. Silakkalaatikko- ja näkkileipäateriat samalla kellonlyömällä köyhien asukkaiden vaatimattomasti sisustetuissa huoneissa, ja järven uimakoulu, jossa ei pitänyt ainoastaan uida eteen ja taakse, selällään ja vatsallaan, vaan myös loikata hyppyristä ja sukeltaa järven syvyyksiin, jos halusi läpäistä loppukokeen
kunnialla. Kevyestä kankaasta ommellut housut, tossut ja karkeat villapaidat, jotka olivat lasten ainoa päällysvaate saaren myrkyissä ja kuumissa kesissäkin, jos esimerkiksi oli piilotettava vastikään kasvamaan alkaneet rinnat isän käskystä.

***
Saaren lapsia saattelevat aikuisten kertomat kauhutarinat. Saarella on komea lehmuskuja, joka pursuaa heinäkuussa lehmuksenkukkateetä – teetä, jota kukaan ei kerää, sillä juuri tuolla kujalla on se lehmus, johon hirtettiin saaren merkittävin kummitus, päätön eversti, jonka ruumis ammuttiin seulaksi ja lopulta heitettiin mereen. Lähistöllä ovat myös metalliset kierreportaat, joita pitkin saarella lapsuutensa viettäneen Annamarian äiti vei lapset alas kuuntelemaan kuolleiden mutta edelleenkin ryyppäävien venäläisten sotilaiden laulua. Kauhutarinoilla pelotelleet aikuiset olivat itse sopeutuneet sujuvasti ja vain naureskelivat rajoituksille. Mustikka- ja vadelmaretkillä he yllyttivät lapset piikkilanka-aidan toiselle puolelle: ”Jos haluat hilloa lettujen kanssa, marjat on kerättävä partiointikierrosten välillä, hopi hopi!”

Lapset näkevät kaiken. Niin isän mieltymyksen sotilaalliseen järjestykseen myös kotona tai mökillä, kuin alastoman naisenkin, äidin, joka käy joka päivä ottamassa aurinkoa kielletyillä kallioilla ja kääriytyy ketterästi pyyhkeeseen ja piiloutuu kerran tunnissa, kun partio kulkee ohi. Saaren lapset odottavat vieraita, jotka saattavat tuoda karviaisia, joista keitetään kiisseliä puuron kylkeen, tai pullan, joka jaetaan kallioiden korkeimmalle kohdalle levitetyllä viltillä kahvia juoden.

***
Yksi lasten sukupolvi toisensa jälkeen etsii Vallisaaren tunnelia, jota ei ole. Myös muiden, läheisten saarten lapset etsivät salaisen tunnelin suuaukkoa. He piirtävät karttoja, liukuvat pitkin rantakallioita pimeässä, nuuskivat bunkkereissa, eivätkä milloinkaan luovu etsinnöistään.

Saaren öissä lapset kapuavat ikkunoista ulos vain huomatakseen, että tämän saaren pimeydessä ei ole mitään tekemistä eikä mihinkään saa mennä, ja kiipeävät heti takaisin sisälle. Ainoa ero muiden saarten lasten muistelmiin on se, että täältä puuttuvat itseongitut savukalat ja omat veneretket: lapsille sallitun saaren puolen ranta on rajattu piikkilangalla tai sotilasveneillä.

Pienten lasten muistoissa saaren kasvit, perhoset, käärmeet ja siilit ovat valtavia ja niitä on paljon. Valtavia ovat myös madot, joita pojat kaivavat olkipatjojen hautuumaalta.

Suuria olivat varmaan myös lakritsipalat, joita pojat ostivat saaren puodista. Saarella oli yksi ehdoton kielto: löytöjä ei saanut tehdä. Mihinkään löydettyyn ei saanut koskea, sillä se saattoi olla esimerkiksi laukeamaton räjähde. Lapset kuitenkin löysivät aarteita usein, ja kuten tiedetään, vain etsivä löytää. Pojat löysivät rahaa ja ostivat lakritsia, joka kuitenkin vietiin heiltä, sillä ostos oli maksettu maasta löydetyllä rahalla. Suuri olikin varmasti myös lasten pettymys, kun he jäivät ilman lakritsia, mutta se ei estänyt heitä
jatkamasta tunnelin etsimistä. Aivan kuten perääntyneiden venäläissotilaiden solmuille sitomat nuoret puut, jatkoivat lapsetkin päättäväisesti kasvamistaan ja unelmajahtiaan mahdollisesti onnellisimmassa ja värikkäimmässä elämänvaiheessaan, lapsuudessa.

Ehkä Deleuzen elan onkin lapsuus ja autiosaari koko se pitkä elämä, joka on kiireesti saavutettava?

***
LUOLA:

¬ Onko saarella luolaa? Onko se täällä? – Poika ei vastaa siskolleen tämän huutaessa hänelle. – Pyydän äitiä kysymään sinulta.

– Löysitkö luolan? Kerro, löysitkö? – Poika ei kerro äidilleen.
– Pyydän isääsi kysymään.

– Ei, isä, mitään luolaa ei ole.
Isä repi kaikki piirrokset luolista.

– Tyhmä tyhmä sisko, – poika kuiskasi, – muut sanoivat minulle, tyttöjä ei oteta mukaan.

Piirroksille tapahtuneen jälkeen kukaan ei enää pelannut pingistä tyttöjen kanssa.

Tehtiin kuitenkin uusia piirroksia ja kuvia ja kaavioita, ja uusia luolaetsintöjä. Tutkimusretki salattiin huolellisesti. Oli oltava varovainen ja kärsivällinen.

Poika tuli takaisin ennen pimeää ja piirsi uuden kartan. Toiselle sivulle hän piirsi jotain muuta: näkemänsä kallioiden pienen luolahengen. Se (Vuoreinen) näytti tytöltä. Vihreä hame ja tossut. Hän katsoi suoraan pojan vihreisiin silmiin. Poika repi piirroksen ja teki uuden, mutta se muistutti edellistä, tyttö näytti ihan samalta.

– Tyttö suojelee luolaa! Voi harmi. – poika kuiskasi. Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt etsimään luolia.
– Toisena päivänä ehkä.